13.10.2017
Se sana.

Välillä se sana on ihan kaikilla huulilla. Myönsitte sitä tai ette. Minua sen sanan käyttö ällöttää ja saan välillä kuulla sitä aivan liiaksi asti. Se kertoo mielestäni köyhyydestä käyttää suomen kieltä edes sen verran luovasti, että pystyisi kehittämään jonkin muun, nerokkaan, kuvaavan sanan siihen tilalle. Jos et keksi mitään muuta, niin ole silloin hiljaa.


Omalla kohdalla tämä sana viiltää korviani pelkästään töissä varsin tiuhaan. Nuorten maailmassa se tuntuu kuvaavan kaikkea lähtien fiiliksestä ja päätyen aina siihen, mitä mieltä he välillä koko yhteisestä touhusta. Tämän nyt vielä sietää, olipa se itselläkin välillä varsin lennokkaasti käytössä. Ei tosin aikuisten seurassa, mutta muiden kanssa. Ei silloinkaan mitenkään ylenpalttisesti. 



Ärsytys sanaan kasvaa, kun en voikaan jättää sitä töihin, vaan valitettavan usein se on mukana myös salilla. Siellä ei syyttävä sormi mene vain nuorempiin treenaajiin, vaan käytännössä yhtä paljon myös  varttuneempaan osastoon. Keskustelun aihepiirillä ei ole mitään väliä, eli kyseessä voi olla illan suunnittelu, treenin sujuminen tai mikä tahansa, siinä se kuitenkin vilisee. 


Mutta, kyllä se löytyy itseltäkin. Ainakin lujaa huudettuna pään sisällä. Se siivittää usein matkaani taittaessani taivalta vaihtelevien kelien pyöräteillä. Kun on tarpeeksi väsyä, ärsytystä, tai kiirettä, se saattaa tulla jopa ääneen kotona. Sen sai viimeksi tulemaan ilmoille mustikkapurkin tippuminen keittiön lattialle. Siinä se oli vielä voi -etuliitteellä korostettuna.


V***u. Siinähän se. Karmean ruma ja mielikuvitukseton. Silti välillä niin onnettoman paikallaan. Jos sen kieltäisi täysin, jäisi monikin sanattomaksi. Tätä miettiessäni (joskus pyöräillessä tuo ajatus kun meinaa lähteä joskus rönsyilemään…) palasi mieleen muinainen lista kyseisen sanan ainoista soveliaista käyttökerroista. Näiden hienovaraisten nyanssien ja historiallisten taustojen ymmärtäminen vaatii jo sen verran pohjatietoa, että sallinen itse kyseisellä sanalla tapahtumien luonteen vahvistamisen.

Eli:


V***u-sanan ainoat soveliaat käyttökerrat kautta maailmanhistorian:

“Enpä arvannut, että he suuttuisivat noin vitusti.”

Osama bin Laden, 2001

“Hei halooo, kuka vittu siitä saisi tietää?!”

Bill Clinton, 1999

“Paikallisia sadekuuroja… ja vitut!”

Nooa, 4341 eKr

“Missä vitussa me ollaan?!”

Amelia Earhart, 1937

“Haluatte minkä tuohon vitun kattoon?!”

Michelangelo, 1566

“Miten vitussa sinä ratkaisit tuon?”

Pythagoras, 126 eKr

“Onhan se niin vitusti hänen näköisensä!”

Picasso, 1926

“Joka vitun taukki ymmärtää tämän.”

Einstein, 1938

“Mistä vitusta nuo kaikki intiaanit tulivat?”

Kenraali Custer, 1877

“Mikä vittu se oli?”

Hiroshiman pormestari, 1945

“Vitut täällä mitään jäävuoria ole.”

Titanicin kapteeni, 1912

“Aja nyt vittu kovempaa!”

Prinsessa Diana, 1997

“Vittu tää on pelkkä flunssa.”

Aleksanteri Suuri, 323 eKr

“Ketä kiinnostaa, jos me vallataan joku vitun Kuwait.”

Saddam Hussein, 1990

“Mitkä vitun hobitit?”

Sauron, 2945 kolmatta aikaa

Salimaailmassa nämä samat poikkeukset siisteys ynnä siveys säännöstöön voisi puolestani tehdä seuraavissa hetkissä:

“Ei v***u oiskaan ottanu.”

Dieettiläinen työpaikan joulukonvehtitarjoilussa.

“En v***u oliskaan halunnu kotiin.”

Salin portaiden alapäässä jalkatreenin päälle.

“Ei se v***u ole niin tarkkaa.”

Vannoutunut laturien käyttäjä punnitessaan viikottaista pulverirallia.

Oliko v***u ihan pakko?”

Treenaaja, jonka toinen laite vietiin supersarjan aikana.

“Sanonko minne voit v***u laittaa parsasi.”

Uusi ruokavalio.


Tämän sanan myötä tahdon toivottaa hyvää syyslomaa vähintään itselleni! Nyt on senkaltainen savotta takana, että toipumiseen vaaditaan vähintään kunnon tankkaukset ja Tampereen reissut. Pitäkää hyvä viikko ja viljelkää sanasta harkiten ja sopivissa hetkissä!

10.10.2017
Onko ihan pakko, jos ei tahdo?

Heti alkuun lämmin kiitos viime viikonlopun viihteestä, öljyisistä vartaloista ja pinnallisesta hömpästä. Ei olisi voinut tehdä enempää gutaa meikäläisen arkeen! Lisäksi suorastaan hämmentyneet kiitokset niille, jotka tunnistivat MINUT siinä kaikessa alamme julkkisten esiinmarssissa ja tulivat moikkaamaan. Sain jatkaa useammankin kerran matkaa sydän pamppaillen ja leveä hymy kasvoilla 🙂

Johdannaisajatus tuli messujen ja arjen myötä mieleen….

Onko pakko, jos ei tahdo? No kuulkaas ei ole. Tai ainakin hyvin monessa asiassa näin voi sanoa. Ei edes aleta saivartelemaan ja nostamaan esille elämisen edellytyksiä sun muita perusprinsiippeja. Kaikessa muussa on kuitenkin oikeasti se onnellinen tilanne, että ei tarvitse, jos ei tahdo.

Tämän kun oikeasti tajuaa, alkaa pakot yllättäen muuttuankin vaihtoehdoiksi, jotka voi halutessaan tehdä. Ja kuinka ollakaan, äkkiä entinen pakko onkin nykyinen oma valinta, joka tuntuu ja sujuu aivan erilaiselta. Jälleen vedän esimerkkiä töistäni, jossa eräs “asiakkaani” tuntui junnaavan paikallaan ja olevan aina yhtä pitkin hampain läsnä tavatessamme. Tiesin, että hänen asiansa harjoittelu kotona ei tapahdu, eikä omaa, saati taustajoukkojen, motivaatiota ole nimeksikään.

Seurasin hetken vastentahtoista kiemurtelua ja ponnetonta harjoittelua, kuten joka viikko. Sitten kysäisin ihan nätisti ja rauhallisesti, miltä tämä kaikki sinusta tuntuu? Ja sitten: tiedätkö, että sinun ei tarvitse? Ei ole pakko, jos ei halua. Eikä sitä tarvitse hävetä tai tuntea luovuttaneensa. Joskus vaan tietyille asioille on hetkensä ja tahtonsa, mutta onko nyt se sinun aika?

Kuinka ollakaan tämä ennen oven läpi pois puskenut olikin hetken aivan äimänä, kun kynnys olikin vapaana hypätä yli ja jättää koko moska taakseen. “No emmää sittekään oikein tiedä…”

Iso voitto, jo siinä! Tuo kuulosti jo niin hyvältä. Sitten vielä hetken tuuminta ja mietintä, ja saimme kasaan molempia osapuolia ilahduttavan diilin: Me otamme itse halutun tsemppivaihteen päälle ja katsomme jouluun asti, miltä näyttää. “Treeni” jokaista etunimen kirjainta kohti. Viisi kertaa, viisi puristusta. Sitten tuumataan uudelleen ja ollaan yhtä rehellisiä. Katsotaan,  missä mennään, ja annetaanko olla vai jatketaanko porskutusta. Tai ihan über-vaihtoehto: oltaisko siinä vaiheessa edetty niin, että tarvetta näkemiselle ei enää edes olisi!

Näillä päätettiin mennä, ja tällä kertaa ovi ei edes meinannut paukahtaa lähtiessä. Iloinen moikka ja ainakin hetkeksi tunne, että jotain todella saavutettiin, vaikka ei konkreettisesti periaatteessa mitään.

Onko tätä litkua ihan pakko juoda?! Tai oliko ihan pakko hifistellä ja tilata kaikki maustamattomana…?

Jälleen sama sovellettavissa salille. Mave-päivä, onko pakko mennä, tai vaikka menisi, niin onko pakko lisätä painoa? Ei ole. Voit jäädä kehosi tuntien lepäämään, tai mennä ja katsoa, miltä tuntuu. Lupa kaikkeen. Ja lompsista vaan tangon ääreen ja lisää 5 kiloa. Sekä ihan voittaja fiilis!

Niin ja siis tuon ei ole pakko nousta.

3.10.2017
Kettu vierailulla.

Onpahan nyt se tämänkin hetki, kun yksinkertaisesti ahdistaa ja tympäisee alkaa kirjottaa. Ei mitään asiaa, ei sitten yhtään mitään. Tai fiilistä alkaa kirjottaa. Treenipumpit pyörii, niistä riittää itsellä selostettavaa, mutta kiviäkiin se jatkuvasti kiinnostaa. Makrot pyörivät kanssa, ja siinä toinen. Jaa että taas se kierrättää sitä ja viilaa tuota. Ei uutta tälläkään saralla.

 

Näinä hetkinä olisi hyvä jättää naputtaminen sikseen. Mennä ihan muihin tekemisiin ja odottaa inspiraation poikasta, joka yleensä kyllä tulee iihan itsekseen viimeistään silloin, kun taas bongaa jonkin hyvän artikkelin tai keskustelun siemenen joistain julkaisuista. Mutta kun sormenpäistä viskoutuu pelkkiä ukkosen poikasia ja näppäimistö hehkuu punaisenaan, voisi tämän homman jättää ihan hyvin välistä. Minkä ihmeen takia raahautua äksyilemaan niille kolmelle ja puolelle lukijalle, että nyt Tiinaa  kiukuttaa ja tympäisee. Ottakaa osanne, täältä pesee.

 

Ehkä juuri siksi, että nytkin saatoin kuulla, kuinka stressihormoni sykähki mahdollisesti yhden yksikön alas päin. Sain tunnistettua ja tunnustettua sen tänne. Pahin ahdistus ja pelkohan tulee nimeämättömistä asioista,. Siitä, ettei saa sanottua, mikä ahdistaa, pelottaa, tai v-tuttaa. Kaiken tunteen kun tulppaa sisäänsä ja jättää sinne hautumaan, saa aikaa lopulta mojovan koktailin, joka vain odottaa tilaisuuttaan räiskähtää levälleen kuin paska tuulettimeen.

 

Ei sen toki tarvitse tarkoittaa, että räyhään ja riehun tänne tai kotona, vaan että otan itseä niskasta kiinni ja kurkkaan, mitä häijyä siellä omassa henkisessä pullossa luuraa. Hyvällä hengellä on ahdasta, kun sinne on survottu ahdistuksen poikanen jos toinenkin rinnalle. Niiden ei tarvitse olla suuria maailman mittakaavassa, mutta omaan sietokykyyn jo päivätolkulla jatkunut sade, nälkä, väsymys, työstressi, parisuhdeongelmat, mikä tahansa, voi olla omakohtaisesti ihan riittävä taakka.

 

 

Autuaaksi en tässä itseäni julista. Kas näin käsittelen ahdistukseni, tuijotan harmaalle taivaalle ja kuvittelen nälkeväni sateenkaareen. Jos se olisi niin helppoa, kirjoittaisin tätä teille Karibian loma-asunnoltani samalla, kun jalkani saisivat kalahoitoa ja minulle syötettäisiin viinirypäleitä. Mutta mitä vahvempi on oma tasapaino ja kyky sietää ahdistusta ja stressiä, sitä paremmat aseet on käydä niitä tunteita vastaan ja käsitellä ne. Ei siis sivaltaa miekkaa suoraan vatsasta läpi, siinä jää vain raato lattialle ja tulee sotkua. Vaan oikeasti selättää se älyllisesti ja taluttaa puhuttelun jälkeen nätisti ulos ja matkoihinsa.

 

 

Jestas, mitä tekstiä. Mutta hyvää tekee, ainakin kait. Tähän en saa minkäänsorttista aasinsiltaa treeniin tai ruokavalioon, vaikka sitten kuinka yrittäisin. Toki voisin ontuvasti viitata, että stressin hallintaan auttavat tietyt yrtit ja kettuen häätöön on monesti kunnon punttitreeni ja sitä seuraava levon hetki mitä parhainta lääkettä. Mutta aasit kopsutelkoot silloillaan taas joku toinen päivä, sillä minä siirryn nyt tuumailemaan, mistä itsellä se kana tällä kertaa pissii.

27.9.2017
Kortsu kielen päälle?

Uutiset maustettujen rahkojen lisäaineista pisti miettimään sitä, mitä suuhunsa milloinkin tohtii laittaa. Ravintoaineita kun tarvitsee, ettei vain tule puutoksia, mutta liika on liikaa. Meille on jo varsin hyvin opetettu, että kaikki prosessoitu ruoka alkaa jotakuinkin olla myrkyksi luokiteltavaa. Lämmitä roiskeläppä mikrossa ja se on viimeinen tekosi.

 

Ellei lisäainekiekko sinua saa hengiltä, niin viimeistään ne mikroaallot, joilla sen lämmitit. 

 

Näille voisi keksiä biitsillä montakin käyttötarkoitusta.

 

Lisäaineiden ja käsiteltyjen komponenttien pelossa on heitetty toivo männäesi-isiimme. Eivät luolamiehetkään tarvinneet ee-koodeja, ei silloin mekään. He olivat hyväkuntoisia ja sitkeitä yksilöitä, joilla oli puhtaanvalkoiset hampaat ja kuntoa hölkkäillä sapelihammastiikerien kanssa pitkin laitumia.

 

Olivatkohan ihan näin tikissä?

 

Näissä mielikuvissa ehkä unohdetaan luolamiesten prioriteetit, eli pysytellä hengissä. Heidän keskimääräinen elinikä taisi olla parin-kolmenkymmenen hujakoilla, ellen vallan väärin muista. T’ämäkin on jo vähemmän, kuin mitä roiskeläppiä elääkseen syövillä istumatyöläisillä. Useillakaan nuijankantajilla ei myöskään ollut tavoitteena vaikkapa saavuttaa revityn tiukkaa kisakuntoa tai pitää huolta, että rasvaa ei kertyisi liikaa.

 

Heiltä kompattu ajatus puhtaasta ruokavaliosta ei ole kuitenkaan sinänsä huono.

 

Syömme siis kourakaupalla pähkinöitä ja lastaamme lihaa lautaselle. Sitten kuitenkin tulee kohta joku puskista pilaamaan ruokafestimme ja sanoo, että pähkinöissä on toksiineja. Punainen liha aiheuttaa puolestaan syöpää ja lisäksi saat tuotetusta lihaköntistäsi purkillisen antibiootteja kaupan päälle. Jätä teollinen sokeri hyllylle ja syö sen sijaan tehoviljellystä maissista eroteltua sokerin muotoa. Haukkaamasi omenan fruktoosi on myös itsestään selvästi kuolon niitti maksallesi.

Tässä leikittelen hengelläni?

 

Siis mitä ihmettä?

Niinpä niin. Mitä tässä moderni, fiksu ihminen tekee. Laittaa kortsun kielen päälle? Sanoisin, että säilyttää kohtuuden. Kyllä se ruoka lopulta tappaa, mutta sitä odotellessa kaikesta voi kohtuudella nauttia. Eihän tässä touhussa ole minkään asian suhteen nähty järkeä mennä äärimmäisyyksiin.

Määrä tappaa, eikä aine itsessään. 

Tämä pätee ihan arsenikkiin asti. Pistä siis rauhassa pähkinää suuhusi. Saatat saada toksiineja, mutta vastapainoksi roppakaupalla kaikkea muuta hyvää. Punaista lihaa siitä pitäessäsi voit nauttia sopivissa määrin. Pistä teekuppiisi lusikallinen häikäisevän valkoista sokeria ja ota kourallinen sateenkaaren värisiä irtokarkkeja ennen treeniä.

Tämä irtari lupaa jättää kielen siniseksi – ah, kuinka luontaista!
Luolamiehen purukalusto ala lisäaineet.

21.9.2017
Aallon harjalla.

Huomaan olevani mieletön trendipelle ja muiden mukana viillettävä parveilija. Kaikessa tässä kehoni rakentamisessa, terveydestä kiinnostumisessa ja uusia salivaatteita kuolatessa olen tämän hetken kauneusihanteen ja trendien suurkuluttaja ja mässääjä.

 

Hermotan olemattomia pakaralihaksiani ja yritän saada ne kasvamaan –> olen täysin booty booty ja squat deep-typyjen edustaja.

 

Tutkin uusia salivaatteita vanhojen, jo hivenen kauhtuneiden pöksyjen tilalle ja huomaan himoitevani ihan niitä samoja gazozin ja fit4youn sivujen uutuuksia, kuin mitä muutkin –> tykkään keikaroida uusissa kuteissa ja mennä salille vain ottamaan selfieitä.

 

Kaiken huipentumana pidän huolen terveydestäni vuosien rankan laiminlyönnin jälkeen ja tahdon viimein panostaa ravitsemukseeni –> olen superfoodeihin höyrähtänyt idiootti kuluttaja, joka pistää hirvittävät rahat humpuukiin.

 

 

Asiat voi aina nähdä kahdella eri tavalla. Mustavalkoinen maailmankuva puistattaa itseäni todella. Nähdään vain tasan se, mikä halutaan nähdä, tai ymmärretään asiat juuri niin, kuin halutaan. Mietitään myös liikaa sitä, mitä toinen tekee ja miksi.

 

Saanen tässä tuoda esille herttaisen kysymyksen, että mitä väliä sillä loppujen lopuksi on sinun kannalta? Miksi toisen menestys tai riemuitseminen viimeisimmistä trendeistä on sinun mietteesi ja pahimmillaan murheesi?

 

Se, mitä ajatuksia toisten tekemiset ja mahdolliset saavutukset sinussa herättävät, kertovat  yleensä enemmän omaa kieltä siitä, millainen olo itselläsi on niiden asioiden suhteen. Itse muistan pienenä päättäneeni vakaasti vihata poikabändejä. En halunnut kuullakaan niistä mitään, ja pistin aina kädet korville ja lällätin muuta, jos joku puhui niistä jotain. Huom, nyt olemme ala-asteen syövereissä, mutta primitiiviset reaktiot ihan samat. Tällöin ei oma kapasiteetti riittänyt kyseenalaistamaan omaa kantaa, vaan hyvin ytimekkäästi sain itselleni mahtavia kiksejä siitä, että en tykännyt siitä, mistä muut. Jos nyt ollaan rehellisiä, niin pojut olivat nättejä kuin päiväkakkarat ja musiikki mukavan tanssittavaa. Muttako että olisin sitä myöntänyt tai kääntänyt takkiani? EHEI! (siksipä minusta lopulta tuli kaappihansonfani. Tähänkään päivään mennesä ei moni tiedä, että minulla oli mieletön Taylor Hanson kuvakokoelma piilossa komerossa….)

 

Trendipellen lautanen.

 

Tuo asian inhoaminen teki minusta jotain. Sain määriteltyä itseni sillä, että en pitänyt tästä asiasta, olen siis tätä. Liittyi se kuinka huteralla sillalla aloitukseeni ja tämän päivän lihaisan elämäntyylin seurantaan, ihannoinitiin ja elämiseen, niin samoja piirteitä voi kuitenkin huomata. Jos viherjauheista, syväkyykyistä ja trikoista tahtoo vetää hernettä nenäänsä, niin tässäkin blogissa on taas tarjolla kokonainen saavillinen matskua tarkoitukseen.

 

Onneksi olen oman tasapainoni kanssa siinä vaiheessa, että en koe tarpeelliseksi puolustella valintojani tai tämän hetken tekemisiäni. Kirjoitan tänne myös vailla taakkaa kaikista pikkupimufitnessvaihesitani, mitkä nyt sattuvat olemaan omassa elämässä tapetilla. Toki voisin tässä alkaa jakaa universumia kahtia ja sijoittaa itseäni toiselle puolelle, mutta siinä tapauksessa taidan vain piirtää ympyrän ja astua keskelle. Tässä on Tiinan paikka ja Tiina on juuri tällainen. Ja ympyrälle kuitenkin katkoviiva, eli saa tulla piipahtamaan ja jätetään itsellekin varaa käydä välillä puikkaamassa ihan muualla.

15.9.2017
Pop pop pohkeet.

Pohkeet ovat yleisesti erittäin kitukasvuinen lihasryhmä. Joillekin kehittyy luonnostaan urkurin pohkeet, mutta osa pysyy rimppakinttuina, sama kuinka niitä hinkkaa.

Pohkeiden treenin suunnitteluun vaikuttaa paljon se, minkä verran pohkeet ovat arjessa käytössä ja minkälaisen genetiikan niiden osalta omistat. Kerrostaloalueen lehdenjakaja tuskin kostuu mitään siitä, että se hinkkaa 3 x 10 sarjaa viikossa pohkeita koneessa. Jos siis hänellä ei ole mahtava genetiikka ja pohkeet hyvinmuodostuneet työssä tulevan rasituksen puolesta. Mutta jos hän kaikesta kerrosramppaamisesta huolimatta näyttää asterixin legioonalaiselta, täytyy hänen ottaa järeämmät aseet käyttöön.

Tämä legioonalainen päätyy toisenlaiseen ratkaisuun ohkaisten pohkeiden peittämiseksi.

Pohkeet kestäävät varsin hyvin hapotusta ja kiusaamista. Siksipä niille kannattaa keksiä välillä jotain muuta, kuin vain suorien sarjojen hinkkaamista. Pelkästään pidoilla ja tahtimuutoksilla saa jo positiivista kutinaa aikaiseksi.

Aika pillit ovat.

Olen jo aiemmin maininnut yhdestä tavastani pistää pohkeet polttelemaan. Tämä tapa oli tehdä 4 x 60-90 sekuntia pohkeita putkeen. Aloitat homman painoilla, joilla saat tehtyä nätisti noin 15 toistoa. Sen jälkeen teet vain toistoja taistellen armotonta hapotusta vastaan, kunnes kello antaa välillä armahduksen. Sitten vastavenytystä ja reippaan minuutin palautus ennen seuraavaa happohyökkäystä. Maitohappokuorma alkaa puskea päälle, kun lihasta on työstetty n. 40 sekuntia (kaikissa lihasryhmissä), joten tässä tavassa aika ylittyy varsin makeasti.

Toinen vaihtelukombo pohkeisiin on vaihtaa välillä jalkaterän asentoa. Tämä systeemi on minulla käytössä jalkojen B-päivän pohkeissa. Siinä menen prässiin ja teen pohkeita 4 x 6+6+6. Ensimmäiset kuusi toistoa teen jalkaterät ulospäin.

Seuraavaan kutosen satsiin vaihdan jalkaterien asentoa lennosta puolestaan osoittamaan sisälle päin.

Viimeiset kuusi toistoa asento on perinteinen suora. Tässä vaiheessa 40 sekuntia on myös jo aikalailla täyttynyt, joten jos olet tehnyt edelliset toistot huolella ja pienillä pidoilla, niin taatusti alkaa jo hapottaa.

Kannattaa testata, mikäli haluat vaihtelua pohkeiden treenaamiseen, eikä pohkeet ole oikein moksiskaan kasvamisen suhteen. Ja seuraavan päivän domseja vastaan kunnon venyttelyhieronta viimeistään illalla kotisohvalla, sekä Fastin intraa jo treenijuomaan!

Hyvää viikonloppua ja jännittäviä Olympia-hetkiä kotikatsomoihin!

12.9.2017
Tässäkin ongelma.

Olen saanut kehitettyä itselleni ihan uuden ongelman. Tai ehkä kyseessä on enemmän ristiriita, johon olen päässyt törmäämään käytännössä joka päivä treenatessa ja vilkuillessani peiliin. Kerroinkin jossain postauksessa, kuinka olin varsin ärhäkkäästi käyttänyt kesällä aikaa kehonrakennuksesta ja etenkin fysiikkatreenistä opiskeluun. Toki olen näitä tutkinut jo muutamankin vuoden ajan enemmän tai vähemmän painokkaasti, mutta nyt oli jotenkin aika kunnon huipentumalle. Ravinto-opinnot menivät jo sen verran edellä, että tahdoin edes osittain saama myös fysiologian ja anatomian puolta parannettua.

 

No mitä tästä seurasi? Se, että huomasin raivokseni olevani ajattelussa menossa jo huomattavasti paljon pidemmällä, kuin mitä oma fysiikan tilanne on. Treenaajana ja lihasten kehityksen näkökulmasta olen vielä täysin noviisien pilttuussa. Täysi aloittelija, jolla Sannan sanoin lihas kasvaa, vaikka nurmikkoa leikkaisi. Kuitenkin olen vellottanut itseäni eri tekniikoiden ja treenibloggivaihteluiden maailmassa jo pitkään.

 

Saan kunnian vaihtaa päivittäin ajatuksia toisen kanssa, jolla omaa uraa on takana jo viitisentoista vuotta ja jonka kehitystaso on jo kovasti keskitason puolella. Hän pääsee hakemaan uusia ärsykkeitä ja esimerkiksi nytkin tekemään välitreeninä räjähtävyyttä. Tällä rekrytoidaan uusia, reservissä olleita lihassoluja ja pyritään saamaan uutta kasvuärsykettä ja myös voimaa. Kauan pumppausta tankanneelle treenittyylin muuttaminen voi tehdä ihmeitä lihaskasvulle ja kehitykselle.

 

Heinäsirkalle ei kannata tehdä vielä kummempia loikkia.

 

Mutta, mitä sitten, kun itse ei olla vielä edes munankuoresta lähdetty? Niinpä niin. Tehdään sitä perustyötä. Pump ja pump. Haetaan lihastuntumaa, rangan hallintaa, lapatukea ja sitä myöten tehoja siihen pumppaukseen. Mutta että perustyötä. Totuushan on, että minun kasvupotentiaalia ei ole vielä käytetty, enkä ole vielä tilanteessa, jossa kannattaisi ottaa vielä mitään “jännää” käyttöön.

 

Minun ei yksinkertaisesti hyödytä tässä vaiheessa alkaa tekemään mitään ihmeellisyyksiä ja valtaisia ärsykevaihteluja. Päin vastoin minun tulisi nyt keskittyä täysillä tekemään sitä, mitä reseptissä lukee. Nykyinen ohjelma tosin hivenen kierrättää etureisien kohdalla karmeuksia toisen perään, jotta nyt vähän saamme sinne uutta potkua. Mutta minun kohdalla ei todellakaan puhuta vaikka räjähtävästä treeniblokista, vaan tasan yksi liike tehdään hivenen muista poiketen.

Niih. On sitä toisaalat tultukin…

Minun täytyy siis vain olla ajattelematta omalla kohdalla, mitä VOISI tehdä, ja tehdä, mitä KANNATTAA. Täytyy ajatella pikemmin niin, että voi sitä riemua, kun viimein olisi pohjaa tahkottu sen verran, että joutuu toteamaan sen, että nyt voisi sen ylälaatikon vanhat treenipäiväkirjat avata ja katsoa, mitä jännää sitä mapeista löytyy.

5.9.2017
Mutku emmää taho!

Mutku emmää taho! Näin ulisee yksi jos toinenkin lihasryhmä, joita salilla yrität saada kasvamaan. Ihmiskeho kaikessa nerokkuudessaan on siitä jännä kompleksi, että se ei tahtoisi tehdä mitään, mikä aiheuttaa sille vaivaa. Se pyrkii kaikessa säästämään itseään, tasapainottamaan tilannetta ja “puuduttamaan itsensä”.

 

Tämän huomaa jo tavallisessa arjessa siinä, että muutos jossain totutussa systeemissä aiheuttaa hämminkiä. Aikataulu muuttuu yllättäen, joudutkin vaihtamaan paikkaa tai jostain syystä totutun asian tekeminen on hankalampaa. Silloin aivot joutuvat virittäytyä automaattimoodista tekemään uusia päätöksiä, ja se rassaa. Tämä tosin on usein myös se hyvää tekevä elementti, sillä uudet mutkat kangistuneisiin kaavoihin piristää ja antaa uutta ärsykettä.

 

Takaisin säästöajatukseen. Ihminen on kehonsa kanssa tullut vuosien vaelluksen jälkeen siihen tuloksen, että mahtikriisi voi iskeä koska tahansa. Siksi lepo pitää maksimoida ja kaikki turha kulutus minimoida. No, mitäs keho siihen sanoo, kun ihminen jästipäänä meneekin salille ja tahtoo saada haban kasvamaan? Ensimmäisenä ainakin, että mitä järkeä tässä on? Lihaksen kasvattaminen on runsaasti energiaa syövää toimintaa. Komennus siihen työhön pitää olla todella vahvasti alleviivattu, jotta keho alkaa sitä tehdä. Varsinkin, jos se hauis on jo jonkin verran kasvanut ennenstään. Ei kai tuo enää mitään kaipaa?

 

 

Kyllä kaipaa, ja se viesti pitäisi saada menemään perille. Siispä ravintoa kupuun ja käsipaino liikkeelle. Vielä tässäkin vaiheessa keho yrittää kiertää komennuksen rekrytoimalla osasia kaikkialta muualta töihin. Liike on huomattavasti raskaampi tehdä keskittyen yhteen lihasryhmään. Helpommin se menee, kun ottaa vähän heijausta mukaan ja samalla vaikka vähän etuolkaa. Näin kuorma jakautuu, eikä minkään tarvitse juuri kasvaa mihinkään.

 

Tämän jänkyrän kanssa kannattaa siis olla tarkkana. Kun kroppa alkaa seuraavan kerran keskitetyissä liikkeissä myötäämään ja komppaamaan kuin lambadan tanssija konsanaan, niin pistä itsesi kuriin. Nyt työskentelee vain ja ainoastaan tämä lihas, etkä sinä itse ala sen kasvuärsykettä vaimentamaan.

 

Kyllä mää tahon, vaikka sää et tahtoiskaan!

(*postaus saanut vahvan kimmoikkeen työmaailman puolella kasvoilleni läjähtäneestä kommentista 🙂 )

1.9.2017
Los Proteinos.

Proteiinin syömisen määrä on yksi debaatti, mihin törmää tämän tästä. Mikä on oikea saantimäärä proteiinille? Iskeekö armoton katabolia, jos yhdeltäkin ruoalta jää proteiinit pois? Entä pitääkö proteiinia syödä muutaman tunnin väleinproteenisynteesin katkeamisen pelossa?

Proteiinista on saatu tehtyä eri dieeteille, urheilulajeille ja tavoitteelliselle treenaamiselle ehdoton juttu. Elintarvikeketjut innostuvat laittamaan proteiinia niin leipiin, hiutaleisiin kuin jugurtteihinkin. Tuotteita, joissa jo on varsin hyvin proteiinia ennestään, tehostetaan entisestään.

Pahimmillaan proteiini nähdään jonkinlaisena supramakrona, jota voi syödä määrättömästi ja jota ei tarvitse juuri laskea ruokavalioon. Niin tärkeä se kuitenkin on, ettei vaan pääse hiilarit tai rasvat yksinään tekemään tuhojaan. Unohdetaan kokonaan, että kalori on kalori, ja jos sitä syö vaikka sitten proteiinina yli kulutuksen, niin varastoonhan se päätyy.

Proteiinin saantisuositukset vaihtelevat. Perusmeikäläisille suositeltu 0,8 g/painokilo on varsin alhainen. Nyrkkisääntönä on pitkään kehonrakennusmielessä toiminutkin Amerikan malliin 1 g/lb ja länsimaisella kaavalla 1,5 – 2 g /painokilo. Tässä puolestaan vaihtelee, puhutaanko rasvattomasta painokilosta, vaiko peruspainosta. Useat tutkimukset ovat todentaneet, että enempää ei tarvitse ylläpitääkseen lihasmassaa. Mutta lisää ei tarvitse myöskään rakentaakseen.

Nyt voisi joku älähtää, että eikö tarve ole suurempi, jos treenaa salilla kuin pieni eläin. Kyykkään sen verran lujaa, että proteiinia on pakko tarvita enemmän. Tai että tarvitsen enemmän, koska osaan ja teen jo paremmin kuin tuo toinen tuossa vieressä.

Näin kuitenkin tilanne on, että ei tarvitse. Suositusmäärällä ei lihaskasvu vaarannu, vaan keho saa tarvitsemansa aminohapot.

Itse en pysty vastustamaan!

Minkä verran sitten itse syön? Tällä hetkellä proteiininsaantini on lähelle 3 g/painokilo. Eli reippaasti enemmän kuin saantisuositukset. Enkä laske tähän edes treenin mukana tulevia aminohappoa. Tähän minulla on muutamakin syy.

Itselläni yritän pitää hiilihydraattien saannin kierrossa, eli pidän eri määrän eri päivinä. Päivän energiansaanti tulee kuitenkin saada täyteen, eli jos vähentäisin proteiinia, enkä nostaisi määrää hiilareista, jäisin todella vähille.

Proteiini on myös hillitsemässä verensokerin heittelyä ja estämässä nälkää.

Vielä yhtenä lisänä satun vaan yksinkertaisesti pitämään kaikesta proteiinista. Itse asiassa en ymmärrä, miten kenelläkään voisi olla ongelmaa saada päivän minimisuositusta kasaan, koska jo pienestä määrästä kanaa, yksi pudding ja vähän rahkaa, on jo koossa keskikokoisen naisen tarve. Mitäs sitten syödään?

Suositusten ylittämistä ei myöskään pienissä määrin ole mitään haittaa. Munuaisten kuormittumisesta on usein puhetta, mutta tällöin munuaisissa on jo ennestään jotain häikkää, tai on jokin muu sairaus, kuten ykköstyypin diabetes. Itselläni on lisäksi tutkittu urean proteiini- ja kreatiini,  ja ne olivat kunnossa. Silloin kulutin jopa vielä enemmän proteiinia.

Mikä nyt tähän määrään voisi olla huono juttu, voisi olla hinta. Proteiini maksaa enemmän kuin hiilihydraatti, joten kukkarolle olisi kevyempi vaihtoehto syödä enemmän hiilihydraatteja.

Ainoana kysymyksenä omalla kohdalla on enemmänkin, että jos menisin suositusten mukaan, kuinka valtavat määrät hiilihydraattia minun pitäisikään syödä saadakseni päivän kaloritarpeen täyteen? Sillä määrällä olisi vaikea saada enää kahta vhh-ruokaa, sillä ruoat eivät olisi enää lähelläkään tasakokoisia.

Olisi mielenkiintoista kuulla, jos jollalkin on vaikka lähemmäs 3000 kaloria hipova ruokavalio ja proteiinin saanti menee suositusten mukaan. Minkälainen on ateriarythmi? tai koko? Tai hiilihydraattien jakauma eri ruoille?

Jos tämän tekstin jälkeen iski suoranainen himo proteiiniin, kuten itsellä, niin käyhän kurkkaisemassa, mitä on proteiineissa tarjolla.

 fastilla

Hyvää viikonloppua ja nautitaan kesän jälkilöylyistä 🙂

29.8.2017
Mitäköhän?

Kesän viimeisetkin rippeet alkavat olla tiessään. Työn ja arjen uutuudenviehätys alkaa olla himmentynyt, mutta silti voimia on vielä jäljellä ja rytmi tuntuu toimivan. Työt vievät ajatuksia päivistä riippuen enemmän tai vähemmän. Vaikka kuinka kuvittelee olevansa kovaksi piiskattu saliravuri, niin silloin, kun töiden puolesta on jokin isompi murhe mielessä, on vaikea saada keskityttyä täysillä tekemiseen. Olen niitä tapauksia, jotka haluavat saada asiat halki-poikki-pinoon saman tien. Mikään ei ole kauheampaa, kuin jäädä pyörittelemään selvittämättömiä asioita, ja parhaimmillaan aivoluteilemaan toisen ajatukset valmiiksi.

 

Itsellä on vielä valtavan pitkä tie siihen, että saisin lopetettua sen arpomisen, mitä muut minusta ajattelevat. Hyvinä, pirteinä päivinä, tämä ei ole niin iso ongelma. Väsyneenä puolestaan alan miettiä asiaa liikaa, kuunnella ihmisten äänenpainoja, puhuvatko he minulle, miten he minua katsovat. Ja se kuuluisa: mitähän nuo minusta ajattelevat.

 

Tuolle ´mitähän´ kysymykselle on oma mieleni vallan nerokas keksimään sisältöjä. Töiden puolesta minusta ajatellaan, että olen varmasti kumma. Minun on vaikea olla joukossa mukana, enkä osaa sitä sosiaalista peliä, jolla “aikuisten maailmassa” tuntuu pärjäävän. Pystyn hyvin rauhalliseen, kahdenkeskiseen keskusteluun, mutta kun pitää alkaa vaihtaa kuulumisia tai keskustella kepeitä, tunnun tipahtavan matkasta. Vetäydyn silloin helposti pois tilanteesta ja lähden tekemään työhommia sivummalle, vaikka voisi olla yhteisen tauon paikka.

 

 

Tämä ei tarkoita, ettenkö taaskaan pitäisi työpaikastani tai sen ihmisistä, Päin vastoin, minulla on ollut valtava onni päästä tähän työpaikkaan ja nautin työstäni valtavasti! Jokainen ihminen on yksittäin omalla tavallaan ihana, mutta ongelma on minussa, kun sohaistaan minun heikkoja kohtia: olenko tarpeeksi ammatillinen, entä puolestaan tarpeeksi mukava? Tämä ajatusmuuri kun on edessä, on käytännössä mahdoton mennä rennosti juttelemaan siitä, ollaanko työn jälkeeni tyytyväisiä, tai pelkästään, että mitä kuuluu.

 

Salilla taas saatan pistää kanssatreenaajien mieleen ´mitähän´ kohdalle taas ideantynkää siitä, mitä minä mahdollisesti kuvittelen olevansa. Tuossa se taas treenaa noissa samoissa vaatteissa, jotka ovat olleet joskus männä vuosina muotia. Kuvitteleeko se, että noissa rytkyissä näyttää vielä hyvältä. Olen myös varmasti turhan tärkeän näköinen valtavissa luureissa. Kirjoitan niin perhanan tietävänä treenikirjaani koko ajan jotakin, niin kuin sillä olisi mitään väliä, mitä tuo laihaläski temppuilee. Ihan samalta, ehkä löysemmältä, se näyttää, kuin mitä vuosikin sitten.

Salilla olen siis ärsyttävä kukkoilija, ja töissä puolestaan onneton kananpoikanen, jolla ei ole kukon kannuksista tai nokasta tietoakaan. Voisin varmasti paljon paremmin, kun saisin lopetettua toisten ajatusten ennustamisen. Tai sitten opettelisin antamaan ihmisille paremmin mahdollisuuden huomata, että sama missä höyhenissä olen oikeasti ehkä ihan hyvä ja tavallinen tyyppi.