MET-ohjelman sovelias ylistys.

MET alkaa olla  minun kohdalla työstöuransa loppuvaiheilla. Se on palvellut minua todella hyvin ja erittäin monessa tarkoitusessa. MET on saanutkin kyselyjä persoonastaan. Pähkinänkuoreen survottuna se on Scott Abelin vuosikymmeniä sitten luoma ohjelma, jossa haetaan  hypertrofian lisätuotteena treenistä myös metabolista efektiä. Alkuperäinen MET on aika monsteri, joten itse päädyin tekemään ohjelman kevennettyä versiota. Sekä originelli että kevennetty löytyvät molemmat The Abel Approach – kirjasta. Koska kyseessä on maksullinen ohjelma, en ala sen päiviä kirjoittamaan tänne auki. Suosittelen kuitenkin suurella lämmöllä niin ohjelmaa, kirjaa kuin itse MET -kurssiakin.

 

 

 

Minulle MET toimi, hassua sinänsä, painoilla tehtävän volyymin laskijana. Sain METin avulla vähennettyä kuormalla tehtävien liikkeiden ja toistojen määrää. Olin tottunut tekemään hulppeat määrät sarjoja, joten METin kaltaisen hulinan avulla sain kuin huomaamatta vähennettyä työmäärää. Ja tämä todella näkyi ja paukkui! Esimerkiksi pitkään kipuillut olkapääni alkoi METin etenemisen myötä hellittää, VAIKKA sen varassa tuli tehtyä huikeat määrät erilaisia funktionaalisia riehuntoja.

Kuorman vähenemisen lisäksi MET myös vähensi lihasryhmien treenifrekvenssiä. METissä jokainen lihasryhmä tehdään kuorman kanssa kerta viikkoon. Niiden lisäksi tulee riehunnoissa ja kehonpainoliikkeissä enemmän ja vähemmän suoraa rasitusta. Mutta opin takaisin siihen, että harvempi ei ole aina huonompi. Myös tästä seikasta nivelet ja sama olka varmasti kiittivät.

 

No ei se nyt ihan aina ole iskenyt…

 

MET on opettanut minulle myös tempoa ja sopivaa, sanotaanko, tuntumattomuutta. Toki työ pitää pitää kohdelihaksella, mutta MET opetti pistämään työskentelyyn tehoa, sekä sopivaa aivot narikkaan mentaliteettiä. Tuntuman metsästys on enemmän kuin tarpeen, mutta välillä on hyvä tehdä ohjelmaa, jossa enemminkin ryskätään pitkin mäntyä kohti latvaa, kuin että pysähdytään ihmettelemään joka ikistä käpyä matkalla.

 

Olen oppinut myös hengästymään. Salilla sain harvemmin suorissa sarjoissa henkeä haukkoontumaan, mutta METissä opin sietämään hengästymistä ja haastamaan pumppua jytkäämään kunnolla. Perusarjessa minulla ei juuri tule sykkeiden nousua korkealle, mutta METissä (ja porrastreenissä) jouduin menemään hyvällä tavalla tälle epämiellyttävyysalueelle. Fiilis oli aina näissä merkeissä huippu – etenkin työn jälkeen oli aina voittajafiilis.

 

Näitä meni. Ja ainoa, mikä pääsi loikoilemaan riippumatossa.

 

MET sai arvostamaan myös tavallisen työn ihanuutta ja merkitystä. Suorat sarjat suorastaan ujeltavat kutsuaan, enkä malta odottaa, että pääsen taas keskittymään “itse asiaan”. Miltä mahtaakaan taas tuntua, kun prässi on prässi, eikä höysteenä roiku perässä räjähtäviä etunojapunnerruksia kera kuminauhasoutujen.

 

Tulen innolla suuntaamaan ensi viikolla tuplareverseni osuuteen, jossa alan siivu kerrallaan vähentää volyymia ja työkapasiteettiani. Se tuli vuosien työn aikana piikattua varsin soveliaisiin lukemiin. Nyt MET vielä antoi sille oman säväyksensä, jonka alamäkiefektin voimin on erittäin hyvä nostaa kerrankin jalat polkusimilta ja antaa painovoiman viedä.

Ilmianna asiaton kirjoitus

Jätä kommentti kirjoitukseen