12.9.2017
Tässäkin ongelma.

Olen saanut kehitettyä itselleni ihan uuden ongelman. Tai ehkä kyseessä on enemmän ristiriita, johon olen päässyt törmäämään käytännössä joka päivä treenatessa ja vilkuillessani peiliin. Kerroinkin jossain postauksessa, kuinka olin varsin ärhäkkäästi käyttänyt kesällä aikaa kehonrakennuksesta ja etenkin fysiikkatreenistä opiskeluun. Toki olen näitä tutkinut jo muutamankin vuoden ajan enemmän tai vähemmän painokkaasti, mutta nyt oli jotenkin aika kunnon huipentumalle. Ravinto-opinnot menivät jo sen verran edellä, että tahdoin edes osittain saama myös fysiologian ja anatomian puolta parannettua.

 

No mitä tästä seurasi? Se, että huomasin raivokseni olevani ajattelussa menossa jo huomattavasti paljon pidemmällä, kuin mitä oma fysiikan tilanne on. Treenaajana ja lihasten kehityksen näkökulmasta olen vielä täysin noviisien pilttuussa. Täysi aloittelija, jolla Sannan sanoin lihas kasvaa, vaikka nurmikkoa leikkaisi. Kuitenkin olen vellottanut itseäni eri tekniikoiden ja treenibloggivaihteluiden maailmassa jo pitkään.

 

Saan kunnian vaihtaa päivittäin ajatuksia toisen kanssa, jolla omaa uraa on takana jo viitisentoista vuotta ja jonka kehitystaso on jo kovasti keskitason puolella. Hän pääsee hakemaan uusia ärsykkeitä ja esimerkiksi nytkin tekemään välitreeninä räjähtävyyttä. Tällä rekrytoidaan uusia, reservissä olleita lihassoluja ja pyritään saamaan uutta kasvuärsykettä ja myös voimaa. Kauan pumppausta tankanneelle treenittyylin muuttaminen voi tehdä ihmeitä lihaskasvulle ja kehitykselle.

 

Heinäsirkalle ei kannata tehdä vielä kummempia loikkia.

 

Mutta, mitä sitten, kun itse ei olla vielä edes munankuoresta lähdetty? Niinpä niin. Tehdään sitä perustyötä. Pump ja pump. Haetaan lihastuntumaa, rangan hallintaa, lapatukea ja sitä myöten tehoja siihen pumppaukseen. Mutta että perustyötä. Totuushan on, että minun kasvupotentiaalia ei ole vielä käytetty, enkä ole vielä tilanteessa, jossa kannattaisi ottaa vielä mitään “jännää” käyttöön.

 

Minun ei yksinkertaisesti hyödytä tässä vaiheessa alkaa tekemään mitään ihmeellisyyksiä ja valtaisia ärsykevaihteluja. Päin vastoin minun tulisi nyt keskittyä täysillä tekemään sitä, mitä reseptissä lukee. Nykyinen ohjelma tosin hivenen kierrättää etureisien kohdalla karmeuksia toisen perään, jotta nyt vähän saamme sinne uutta potkua. Mutta minun kohdalla ei todellakaan puhuta vaikka räjähtävästä treeniblokista, vaan tasan yksi liike tehdään hivenen muista poiketen.

Niih. On sitä toisaalat tultukin…

Minun täytyy siis vain olla ajattelematta omalla kohdalla, mitä VOISI tehdä, ja tehdä, mitä KANNATTAA. Täytyy ajatella pikemmin niin, että voi sitä riemua, kun viimein olisi pohjaa tahkottu sen verran, että joutuu toteamaan sen, että nyt voisi sen ylälaatikon vanhat treenipäiväkirjat avata ja katsoa, mitä jännää sitä mapeista löytyy.

5.9.2017
Mutku emmää taho!

Mutku emmää taho! Näin ulisee yksi jos toinenkin lihasryhmä, joita salilla yrität saada kasvamaan. Ihmiskeho kaikessa nerokkuudessaan on siitä jännä kompleksi, että se ei tahtoisi tehdä mitään, mikä aiheuttaa sille vaivaa. Se pyrkii kaikessa säästämään itseään, tasapainottamaan tilannetta ja “puuduttamaan itsensä”.

 

Tämän huomaa jo tavallisessa arjessa siinä, että muutos jossain totutussa systeemissä aiheuttaa hämminkiä. Aikataulu muuttuu yllättäen, joudutkin vaihtamaan paikkaa tai jostain syystä totutun asian tekeminen on hankalampaa. Silloin aivot joutuvat virittäytyä automaattimoodista tekemään uusia päätöksiä, ja se rassaa. Tämä tosin on usein myös se hyvää tekevä elementti, sillä uudet mutkat kangistuneisiin kaavoihin piristää ja antaa uutta ärsykettä.

 

Takaisin säästöajatukseen. Ihminen on kehonsa kanssa tullut vuosien vaelluksen jälkeen siihen tuloksen, että mahtikriisi voi iskeä koska tahansa. Siksi lepo pitää maksimoida ja kaikki turha kulutus minimoida. No, mitäs keho siihen sanoo, kun ihminen jästipäänä meneekin salille ja tahtoo saada haban kasvamaan? Ensimmäisenä ainakin, että mitä järkeä tässä on? Lihaksen kasvattaminen on runsaasti energiaa syövää toimintaa. Komennus siihen työhön pitää olla todella vahvasti alleviivattu, jotta keho alkaa sitä tehdä. Varsinkin, jos se hauis on jo jonkin verran kasvanut ennenstään. Ei kai tuo enää mitään kaipaa?

 

 

Kyllä kaipaa, ja se viesti pitäisi saada menemään perille. Siispä ravintoa kupuun ja käsipaino liikkeelle. Vielä tässäkin vaiheessa keho yrittää kiertää komennuksen rekrytoimalla osasia kaikkialta muualta töihin. Liike on huomattavasti raskaampi tehdä keskittyen yhteen lihasryhmään. Helpommin se menee, kun ottaa vähän heijausta mukaan ja samalla vaikka vähän etuolkaa. Näin kuorma jakautuu, eikä minkään tarvitse juuri kasvaa mihinkään.

 

Tämän jänkyrän kanssa kannattaa siis olla tarkkana. Kun kroppa alkaa seuraavan kerran keskitetyissä liikkeissä myötäämään ja komppaamaan kuin lambadan tanssija konsanaan, niin pistä itsesi kuriin. Nyt työskentelee vain ja ainoastaan tämä lihas, etkä sinä itse ala sen kasvuärsykettä vaimentamaan.

 

Kyllä mää tahon, vaikka sää et tahtoiskaan!

(*postaus saanut vahvan kimmoikkeen työmaailman puolella kasvoilleni läjähtäneestä kommentista 🙂 )

1.9.2017
Los Proteinos.

Proteiinin syömisen määrä on yksi debaatti, mihin törmää tämän tästä. Mikä on oikea saantimäärä proteiinille? Iskeekö armoton katabolia, jos yhdeltäkin ruoalta jää proteiinit pois? Entä pitääkö proteiinia syödä muutaman tunnin väleinproteenisynteesin katkeamisen pelossa?

Proteiinista on saatu tehtyä eri dieeteille, urheilulajeille ja tavoitteelliselle treenaamiselle ehdoton juttu. Elintarvikeketjut innostuvat laittamaan proteiinia niin leipiin, hiutaleisiin kuin jugurtteihinkin. Tuotteita, joissa jo on varsin hyvin proteiinia ennestään, tehostetaan entisestään.

Pahimmillaan proteiini nähdään jonkinlaisena supramakrona, jota voi syödä määrättömästi ja jota ei tarvitse juuri laskea ruokavalioon. Niin tärkeä se kuitenkin on, ettei vaan pääse hiilarit tai rasvat yksinään tekemään tuhojaan. Unohdetaan kokonaan, että kalori on kalori, ja jos sitä syö vaikka sitten proteiinina yli kulutuksen, niin varastoonhan se päätyy.

Proteiinin saantisuositukset vaihtelevat. Perusmeikäläisille suositeltu 0,8 g/painokilo on varsin alhainen. Nyrkkisääntönä on pitkään kehonrakennusmielessä toiminutkin Amerikan malliin 1 g/lb ja länsimaisella kaavalla 1,5 – 2 g /painokilo. Tässä puolestaan vaihtelee, puhutaanko rasvattomasta painokilosta, vaiko peruspainosta. Useat tutkimukset ovat todentaneet, että enempää ei tarvitse ylläpitääkseen lihasmassaa. Mutta lisää ei tarvitse myöskään rakentaakseen.

Nyt voisi joku älähtää, että eikö tarve ole suurempi, jos treenaa salilla kuin pieni eläin. Kyykkään sen verran lujaa, että proteiinia on pakko tarvita enemmän. Tai että tarvitsen enemmän, koska osaan ja teen jo paremmin kuin tuo toinen tuossa vieressä.

Näin kuitenkin tilanne on, että ei tarvitse. Suositusmäärällä ei lihaskasvu vaarannu, vaan keho saa tarvitsemansa aminohapot.

Itse en pysty vastustamaan!

Minkä verran sitten itse syön? Tällä hetkellä proteiininsaantini on lähelle 3 g/painokilo. Eli reippaasti enemmän kuin saantisuositukset. Enkä laske tähän edes treenin mukana tulevia aminohappoa. Tähän minulla on muutamakin syy.

Itselläni yritän pitää hiilihydraattien saannin kierrossa, eli pidän eri määrän eri päivinä. Päivän energiansaanti tulee kuitenkin saada täyteen, eli jos vähentäisin proteiinia, enkä nostaisi määrää hiilareista, jäisin todella vähille.

Proteiini on myös hillitsemässä verensokerin heittelyä ja estämässä nälkää.

Vielä yhtenä lisänä satun vaan yksinkertaisesti pitämään kaikesta proteiinista. Itse asiassa en ymmärrä, miten kenelläkään voisi olla ongelmaa saada päivän minimisuositusta kasaan, koska jo pienestä määrästä kanaa, yksi pudding ja vähän rahkaa, on jo koossa keskikokoisen naisen tarve. Mitäs sitten syödään?

Suositusten ylittämistä ei myöskään pienissä määrin ole mitään haittaa. Munuaisten kuormittumisesta on usein puhetta, mutta tällöin munuaisissa on jo ennestään jotain häikkää, tai on jokin muu sairaus, kuten ykköstyypin diabetes. Itselläni on lisäksi tutkittu urean proteiini- ja kreatiini,  ja ne olivat kunnossa. Silloin kulutin jopa vielä enemmän proteiinia.

Mikä nyt tähän määrään voisi olla huono juttu, voisi olla hinta. Proteiini maksaa enemmän kuin hiilihydraatti, joten kukkarolle olisi kevyempi vaihtoehto syödä enemmän hiilihydraatteja.

Ainoana kysymyksenä omalla kohdalla on enemmänkin, että jos menisin suositusten mukaan, kuinka valtavat määrät hiilihydraattia minun pitäisikään syödä saadakseni päivän kaloritarpeen täyteen? Sillä määrällä olisi vaikea saada enää kahta vhh-ruokaa, sillä ruoat eivät olisi enää lähelläkään tasakokoisia.

Olisi mielenkiintoista kuulla, jos jollalkin on vaikka lähemmäs 3000 kaloria hipova ruokavalio ja proteiinin saanti menee suositusten mukaan. Minkälainen on ateriarythmi? tai koko? Tai hiilihydraattien jakauma eri ruoille?

Jos tämän tekstin jälkeen iski suoranainen himo proteiiniin, kuten itsellä, niin käyhän kurkkaisemassa, mitä on proteiineissa tarjolla.

 fastilla

Hyvää viikonloppua ja nautitaan kesän jälkilöylyistä 🙂

29.8.2017
Mitäköhän?

Kesän viimeisetkin rippeet alkavat olla tiessään. Työn ja arjen uutuudenviehätys alkaa olla himmentynyt, mutta silti voimia on vielä jäljellä ja rytmi tuntuu toimivan. Työt vievät ajatuksia päivistä riippuen enemmän tai vähemmän. Vaikka kuinka kuvittelee olevansa kovaksi piiskattu saliravuri, niin silloin, kun töiden puolesta on jokin isompi murhe mielessä, on vaikea saada keskityttyä täysillä tekemiseen. Olen niitä tapauksia, jotka haluavat saada asiat halki-poikki-pinoon saman tien. Mikään ei ole kauheampaa, kuin jäädä pyörittelemään selvittämättömiä asioita, ja parhaimmillaan aivoluteilemaan toisen ajatukset valmiiksi.

 

Itsellä on vielä valtavan pitkä tie siihen, että saisin lopetettua sen arpomisen, mitä muut minusta ajattelevat. Hyvinä, pirteinä päivinä, tämä ei ole niin iso ongelma. Väsyneenä puolestaan alan miettiä asiaa liikaa, kuunnella ihmisten äänenpainoja, puhuvatko he minulle, miten he minua katsovat. Ja se kuuluisa: mitähän nuo minusta ajattelevat.

 

Tuolle ´mitähän´ kysymykselle on oma mieleni vallan nerokas keksimään sisältöjä. Töiden puolesta minusta ajatellaan, että olen varmasti kumma. Minun on vaikea olla joukossa mukana, enkä osaa sitä sosiaalista peliä, jolla “aikuisten maailmassa” tuntuu pärjäävän. Pystyn hyvin rauhalliseen, kahdenkeskiseen keskusteluun, mutta kun pitää alkaa vaihtaa kuulumisia tai keskustella kepeitä, tunnun tipahtavan matkasta. Vetäydyn silloin helposti pois tilanteesta ja lähden tekemään työhommia sivummalle, vaikka voisi olla yhteisen tauon paikka.

 

 

Tämä ei tarkoita, ettenkö taaskaan pitäisi työpaikastani tai sen ihmisistä, Päin vastoin, minulla on ollut valtava onni päästä tähän työpaikkaan ja nautin työstäni valtavasti! Jokainen ihminen on yksittäin omalla tavallaan ihana, mutta ongelma on minussa, kun sohaistaan minun heikkoja kohtia: olenko tarpeeksi ammatillinen, entä puolestaan tarpeeksi mukava? Tämä ajatusmuuri kun on edessä, on käytännössä mahdoton mennä rennosti juttelemaan siitä, ollaanko työn jälkeeni tyytyväisiä, tai pelkästään, että mitä kuuluu.

 

Salilla taas saatan pistää kanssatreenaajien mieleen ´mitähän´ kohdalle taas ideantynkää siitä, mitä minä mahdollisesti kuvittelen olevansa. Tuossa se taas treenaa noissa samoissa vaatteissa, jotka ovat olleet joskus männä vuosina muotia. Kuvitteleeko se, että noissa rytkyissä näyttää vielä hyvältä. Olen myös varmasti turhan tärkeän näköinen valtavissa luureissa. Kirjoitan niin perhanan tietävänä treenikirjaani koko ajan jotakin, niin kuin sillä olisi mitään väliä, mitä tuo laihaläski temppuilee. Ihan samalta, ehkä löysemmältä, se näyttää, kuin mitä vuosikin sitten.

Salilla olen siis ärsyttävä kukkoilija, ja töissä puolestaan onneton kananpoikanen, jolla ei ole kukon kannuksista tai nokasta tietoakaan. Voisin varmasti paljon paremmin, kun saisin lopetettua toisten ajatusten ennustamisen. Tai sitten opettelisin antamaan ihmisille paremmin mahdollisuuden huomata, että sama missä höyhenissä olen oikeasti ehkä ihan hyvä ja tavallinen tyyppi.

25.8.2017
kehonhuollon loputtomuus.

On täysin tunnettua, että kehonrakennukseen ja fysiikan rakentamiseen saisi aikaa (ja rahaa) uppoamaan niin paljon, kuin hennoisi sijoittaa. Treenaamiseen löytyi loputtomasti tapoja, joita testata ja joiden ultimaalista tehokkuutta koittaa omassa ohjelmassa. Itse treeni voi viedä aikaa tunteja, kun oikein villiintyy tekemään ja potkua löytyy. Tähän vielä päälle lämmittelyä ja kehonhuoltoa, niin saat jo päiväsi varsin hyvin täytettyä fitnesslaiffilla.

 

Itse olen saanut pidettyä kehonhuollon varsin tolkullisissa määrissä (tällä viittausta menneisiin höökäysaikoihini, sekä siihen, kuinka sain toissa jouluna venyteltyä itseni liki treenitauolle). Jos oikein tarkkoja ollaan, niin voisin tällä hetkellä panostaa kehonhuoltoon jopa enemmänkin. Sekä ajallisesti että laadullisesti. Olen jo alkanut tehdä kunnon lämmittelyt ennen treeniä. Saan kulumaan parisenkymmentä minuuttia siihen, että otan pienen alkulämmön laitteella, minkä jälkeen teen liikkuvuusharjoitteet ja valmisteluliikkeet päivän treenattaville lihaksille.

 

 

Minulla oli pitkään tapana illalla sohvalla istuessani samalla kuin huomaamatta möyhätä pohkeitani. Hieroskelin niitä, veivailin, saatoin jopa kyhnyttää sohvan tai pöydän reunaa vasten. Nyt viimeisen kahden viikon aikana olen vahingossa jättänyt sen pois. Tai no vahingossa ja vahingossa, sillä käsillä on ollut tekemistä koukuttavan kirjan pitelemisessä.

 

Kuinka ollakaan. Keskiviikkona havahduin pohkeita tehdessäni ja treenipäiväkirjaa kirjoittaessani, että tuntuma ja painot olivat tiessään. Kuudenkymmenen sekunnin pohjerääkki neljällä sarjalla tuntui jo toisen kerran aivan kammottavalta ja hapotukset alkoivat jo ennen puolta väliä. Tähän en saa mitään muuta päätelmää tehtyä, kuin että en ole pitkään aikaan tehnyt illan möyhäilyä. Pam ja heti vaikutus treenissä.

 

Toki kiiruhdin miettimään, että selvä peli. Jonkin verran möyhinkiä takaisin ja katsotaan, miten vaikuttaa. Samalla myös havahduin siihen, että mitenkähän mahtaisi vaikkapa takareisien vetoliikkeet kulkea, jos joku reipas saisi hierottua kinnaavia kinkkunaruja ja pakaroita pariin kertaan viikossa. Huh huh….

 

Aktiivista hierojaa vartoessa tyydyn tehostamaan ainakin rullailua, ja mielessä olisikin vähän shoppailla Foamrollerista järeämpää arsenaalia. Olisiko ehdottaa, mikä purisi toivottomiin takareisiin?

Vetreää viikonloppua ja ainakin meille paikallisille hyviä venetsialaisia!

Foamroller.fi Tuolta aattelin katsoa sitä rullaa ens hätään?

22.8.2017
Tuntuuko missään?

Törmäsin taas erittäin hyvään artikkeliin, mikä käsitteli tuntumaa treenissä. Tuntuma onkin väännön aiheista, josta tekemisensä laatuu ja sisältöön panostavista treenaajat tapaavat kiistellä.

Mitä se tuntuma tarkoittaa ja milloin tuntuman hakeminen syö tehoa itse treenistä?

 

Tuntuma on armottoman yksilöllinen asia. Asian voi heittää laajempiinkin filosofisiin kehiyksiin toteamalla, että harva voi tietää, miltä toisesta tuntuu. Jättäkäämme kuitenkin nyt sielujen syvimmät syöverit tästä pohdinnasta pois, vaan palataan fyysiseen tuntumaan. Treeenin sanotaan pitävän tuntua jossain ja kovimmat uhoavat, että ilman kunnon domsseja ei ole myöskään kunnon treeniä.

 

Hänkin vain hakee tuntumaa.

Tuntumalla haetaan nyt kuitenkin sitä,  missä tuntuu juuri sillä hetkellä, kun rauta liikkuu. Onko polte scottkäännössä hauiksella, vai tuntuuko enemmän koko vipiuvarressa olasta forkkuihin? Jos vastaus on jälkimmäinen, saat oletettavasti perusmeiningillä vailla kummempia tavoitteita kuin vähän saavuttaa lihasmassaa sinne ja tänne ihan hyviä tuloksia aikaiseksi. Kun taas haluat, että kun teet hauista, se kanssa menee hauikselle, pitää metsästää edellistä.

 

Tuntumatreenin ajatelee äkkiä tarkoittavan sitä, että viilaat ultrakevyillä painoilla n. 12 toistoa hakien jotain pientä kihelmöintiä. Näin ei kuitenkaan ole perustarkoituksena. Päin vastoin tuntumatreenissäkin pyritään pitämään mahdollisimmat suuret raudat toistojen ajan menettämättä mitään fokuksesta. Eli tarkoitus ei ole hinkata pikkupainoa edestakaisin ja röyhistellä ympärilleen, kuinka meikämanne tekee oikein ja tyylillä.

 

Tässä harhaluulossa päästään juuri tuntuman toiseen muotoon. Tai oikeastaan sitten juuri jo siihen mainisemaani, eli yksilöllisyyteen. Liikeratojen tulee toki periaatteessa olla kunnossa ja panostuksen olla etenkin liikkeiden negatiivisessa vaiheessa.

 

Mutta sen, mikä liikerata ja -muoto lopulta antavat sinulle sitä kuuluisaa tuntumaa, määrää sinun kroppa ja välitykset itse. 

 

Toinen puskee pystypunnerrusta hartioista niin ylös pään päälle, kuin vain kädet antaa venyä, kun taas toinen hinkkaa pientä liikettä korvien ja päälaen välillä. Kumpi kehittyy paremmin? Jos tuntuma on molemmilla, niin molemmat. Jos taas molemmat tekevät kehonsa välityksien ja ärsykkeiden mukaan päin seiniä, niin ei oletettavasti kumpikaan.

 

Ei siis kytitä ihan viimeiseen asti taaskaan sitä vierustoveria, vaan pysytään siinä omassa tekemisessä. Toki kannattaa pitää silmällä yleisiä lainalaisuuksia, kuten että et hajota itseäsi täysin väärällä tekniikalla, joka kyllä tuntuu — nimittäin vaikka niveliä repivästi. Vaan mene toistojen aikana oman pään sisälle ja hae sitä hermotusta työskentelevään lihakseen. Ennen treeniä voit vaikka lämmitellä niillä nollapainoilla hermostosi olemaan valmiina suuremmalla kuormalla tehtäviin liikkeisiin.

Jätä siis joskus crossarin hinkkausta vähemmälle ja mene suoraan lämmittelemään sekä lihaksia että pään sisustaa. Saattaa nimittäin olla, että lämpenet kohdelihaksesi kanssa aivan uusiin ulottuvuuksiin.

Mahtituntumia! 🙂

18.8.2017
Musakorneri – ku emmää siitä Arianasta nyt niin oikein…

Minä nyt tuosta musiikista taas vähäsen. Anteeksi ja pahoittelut. Nimittäin niille, joiden herkille kesän ruskettamille varpaille saatan astahtaa. Ehkä kenties samalla kuin vahingossa vaihdan korkokengän jalkaan ja puolihuolimatta survaisen kannalla just keskelle jalkapöytää. Vieläpä voin kumartua ja jyrsäistä akillesjännetttä hampaillani, mutta kaikki tämä täysin vilpittömästi, pahaa tarkoittamatta ja toivottavasti kipua aiheuttamatta.

 

 

Nimittäin tuo tämän hetken virta, jota jokaiselta radioaallolta meille suoltaa. Sillä, mitä sallii korviensa väliin suoltaa teinivuosina, on ilmeisesti kovakin vaikutus siihen, millä tykkää jatkossakin mielen levylautensa täyttää. Tiedättekin minun kasvaneeni Black Sabbathin, Metallican, Kornin, E-typen ja E-roticin hämmentävässä ristitulituksessa. Eihän tuosta coctailista voi olettaa tulevan mitään kovin tasapainoista tai järkevää musiikkikriitikkoa. Lempimusiikkini kun on tämän kasvatuksen jälkeen selkärangassa jytkivä, nopean biitin täysiverinen poppi, jossa voi olla nu-metaltyyppistä asennetta, sekä ehdottomana vaateena vahva miesvokalistin ääni.

 

 

Tähän pohjaan kun aletaan toistaa hyviltäkin radiokanavilta (lue: yle) jotain Ariana Grandea, James Bluntia, Ed Sheerania (en tiedä, miten kumpaakaan kirjoitetaan) tai  Paula Vesalaa. Pakostakin sitä kysyy, että onko tämän paperinohuen tavaran tarkoitus herättää jotain? Minua kyseisten poppoiden tuottama musiikki kun ei saa tuntemaan oikein muuta kuin lievää närästystä. Niiden musiikki ei käy salille, sillä biitti ei ole tarpeeksi nopea. Taustamusana ei ole puolestaan mitään, mistä tarttua kiinni. Ei vaan sytytä.

 

En vaadi musiikin olevan aina suurta maailman pelastusta tai muuta proosaa. Muuten e-roticin Max ei voisi harrastaa “perunan kuorintaa” eksänsä kanssa, vaan joutuisin virittäytyä vaikkapa sinäänsä mainion CMXn taajuudelle.

 

Tahdon siis tällä kertoa teille, että en pidä Ariana Grandesta. Apparently. Tekstin punainen lanka kun oli siinä, että sama miten asian kirjoitan, niin joku kokee minun mollaavan toisten musiikkimakua. Sanon siihen, että Fred come to bed ja vaikenen. Annan sen sijaan muutaman tähän hetkeen valikoituneen salibiisin hoitaa oma puheenvuoroni loppuun ja toivon teidän kaikkien nauttivan luureistaan just sitä, mitä lystää 🙂

 

Tässä jytäisi Magic Boxin Carillon – voi jysäys ku toimii!! Tällä kyseenalaisella laadun edustuksella toivotan kaikille ihanaa viikonloppua oman lempimusiikin parissa 🙂

15.8.2017
Ihan hyvillä viiliksillä.

Sinne se sujahti, loma nimittäin. Kaikella on aikansa ja niin myös sillä, että on aikaa. Tästä kumpuaisi taas tekstiä uusista aluista. Elokuu on kaikessa raikkaudessaan ja kauneudessaan niin puhdistavaa ja uudistavaa aikaa, ettei parempaa ole. Niin pitkälle, kuin kesä ja kauniit kelit jatkuvat, niin pitkälle kantaa myös voimat työssä ja uudessa (eli siis vanhassa) arjessa.

 

Takas toimistolla. Roskiskin taustalla vielä tyhjä 🙂

 

Kyllä se on jo aikakin vääntää herätyskelloa niskasta ja laittaa lomalla repsahtanut vuorokausirytmi takaisin kohdilleen. Tai oikeastaan epäkohdilleen, sillä minulle olisi luontaisesti niin täydellistä saada nukkua yhdeksään ja kömpiä untenmaille puolen yön aikaan. Arki tuo rytminsä myös sitten enemmänkin repsahtaneelle liikunnalle. Kesäpäivät saivat luurattua minut uudelleen ja uudelleen ulos ja pyörän päälle ihailemaan peltoja ja maisemia. Nytkin elokuun aikaan viljat aaltoilevat tuulessa ja sadon kypsymisen voi nähdä paljaalla silmällä. Tottakai sitä on pitänyt aina “vähän” käydä katsomassa.

 

 

No, sen minkä aineenvaihdunta tästä murisee, sen puolestaan mieli on kiittänyt. Jokainen palautuu tavallaan ja minulla se on ollut vapaus ja maisemat. Niistä kuitenkin sikseen, sillä arkiholistin on kuitenkin aika päästä häkistään. Ruokavalio väännetään työmoodiin ja treeniaika vaihtuu iltapäivälle. Pidän iltapäivän sykkeestä salilla, sillä kesäpäivisin sai parhaimmillaan treenata ihan keskenään siivoojan imurin ja kärpäsen kanssa täysin keskenään. Niin suuren treenirauhan kuin ne suovatkin, niin taistelen mielummin vapaasta taljasta lihaa ja verta olevien olentojen kanssa.

 

 

Reversedieetti on lähtenyt etenemään hienosti. Ensimmäisellä viikolla paino jopa laski kalorilisäyksestä ja treenin keventämisestä huolimatta. Nyt olisi pitänyt nostaa kaloreita lisää, sillä tahti ei huimaa päätä vieläkään. Työarki tuo kuitenkin, kuten tuossa yllä nakuttelinkin, reippaan vähennyksen liikuntaan, joten otan reverseni siitä. Eli pidän saavutetut kalorit hetken stabiilina, mutta rauhoitan menoani. Katsotaan sitten ensimmäisen täyden arkiviikon jälkeen uudelleen, mikä on meininki.

Näillä eteenpäin. Paljon on repussa, mutta paljon sinne vielä mahtuukin!

12.8.2017
#findyourchallence todellakin.

Blogini ei ole millään tavoin tunnettu (ainakaan) näyttävyydestään. Jälleen kerran pääsen nauramaan ääneen kuvalliselle materiaalille, jota aion täysin pokkana teille jälleen tarjoilla. Minusta ei tule koskaan löytymään kamerarullallista kuvia, joita olisi käyty räpsimässä jossain ratapihoilla tai tunnelmallisilla sivukujilla. Tuntuu, että joidenkin bloggaajien ajatuksia, koskivat ne sitten treenaamista tai elämän valoa, värittävät kuvat heistä haaveilemassa graffitiseiniä vasten tai nojailemassa lautaseiniin. Poikaystävät on valjastettu järkkärien kanssa viikottaisille kuvausreissuille, joiden antia räivitään sitten tesktejä siivittämään.

 

Mutta ei siinä, kyllä minäkin osaan. Maineikkaana Fastin ja Celsiuksen suurlähettiläänä otan itsekin silloin tällöin kameran käteen ja lähden omalle kuvauskeikalle. Nämä keikat ovat kaikessa tragikoomisuudessaan erittäin hauskoja ja antoisia. Ehkä juuri siksi, että teen ne omaan tapaani täydellä tarmolla ja kaikella osaamattomuudellani. Sisua ja tekemisen meininkiä ei niistä puutu, saati pikselien väliin latautunutta tarinaa itselleni siitä, mitä OIKEASTI tapahtui.

 

Tämäkin kuvaussession Celsiuksen vadelmatölkin kanssa on eräs kesän ikimuistoisimpia pyöräilyjä. Omin rahapussein kävin ostamassa itselleni Celsiuksen, jonka voisin sekä ikuistaa että nauttia. Keli oli kaunis kuin tilauksesta ja pyörä luisti. Ajattelin mennä meren rannalle, jossa saisin toivottavasti jonkin kivan räppäyksen, sekä bonuksena myös maisemat omalle nautinnolle.

 

Ruutu väärin päin, eli kun piti ottaa kuva itsestä ja tölkistä, tuli kuva parkissa olevasta fillarista…

 

Ranta, jolle aioin mennä, oli kuitenkin niin turpatun täynnä, että etsin lopulta kuvauspaikan vähän sivumpaa Suntti-kaunoisen varrelta. Siinäkin oli vilkas pyörätie, jossa useampikin paikallinen pääsi ihailemaan, kuinka konttasin punkkeja uhmaten pitkin pientareita. Aurinko alkoi juilia selkään, eikä kuvausta kännykällä edesauttanut kuulokkeet ja ihan liian pienellä kirkkaudella oleva näyttö (siihen kirkkauden säätimeen on täysin mahdoton osua, jos näyttö on hämäränä!).

 

Hiki alkoi virrata pitkin selkää, kun yritin saada tölkin pysymään niin korkealla, että takana lojuva Suntti pääsisi mukaan kuvaan. Se ei onnistunut, ellen nostaisi tölkkiä heinien päälle. Täysi tölkki ei siinä pysynyt, joten päädyin korkkaamaan nautintoni siellä yhä kyykkiessäni. Kulaus, toinen, ja uusi yritys. Eikä pysy. Lisää juomista, eikä vieläkään. Lopulta koko tölkki oli viimeisteltävä, jotta tyhjät kuoret saattaisi saada asemiin.

 

Sitten tuli Pohjanmaan tuuli paikalle, ja se meinasi koko ajan tarttua nyt ilmeisesti liian tyhjään Celsiukseen. Alkoi armoton tasapainottelu ja tuulen maanittelu rauhoittumaan edes hetkeksi. Lukemattomien karkuun rullaavien hetkien jälkeen sai yhden otoksen puristettua irti. Siinä vaiheessa, kun heiniä puistellen nousen pöheiköstä, on jo eräs varttunut nainen päässyt parkkeeraamaan pyörätien viereen. “Eihän neiti ollut heittämässä roskia jokeen?”. Hm. Niinkuin hermafrodiitti Sunttimme voisi tuosta enää huonompaan mennä.

 

 

Lopputulema on tässä. Ikuistettuna sekunnin murto-osa, jonka ajan tölkki pysyi heinänkorsiin tuettuna. Taustalla jono venevajoja ja suntti, joka on sopivalla värien korostuksella saatu näyttämään häivähdyksen siniseltä.

8.8.2017
Pitäkää se nuoli poissa sieltä ruksilta.

Hmm, aloittaisinko ulisemaan teille, kuinka loma virtaa pois verkkaisesti ja varmasti kuin tahma Suntissa? Miten syksyn vesipisarat jonottavat jo taivaalla päästäkseen syöksymään niskaamme tyyliä ja olomuotoa vaihdellen? Tunnen vasta näin vauhtiin kiihdyttäessäni, kuinka hapuilette yläkulman ruksia, joten annan tämän teeman olla. Lomaa on vielä himpaus, joten olkaamme siinä.

 

 

Mennään Herra Abeliin ja hänen treeniin (lopettakaa nyt se ruksin silmäily, ei tässä mene kauaa meillä kummallakaan). Voima-hyper on siis nimensä mukaisesti yhdistelmätreeni. Kuvatessaan ohjelmaansa Abel sanoo sen sopivan hyvin siirtymävaiheeksi metaboliseen treeniin siirtyvälle. Alun perin ohjelmarunko on rakennettu perusvoimaryskäystä ja suoria (lyhyitä) sarjoja vuosia juntanneille sonneille, jotka kaipaavat jotain uutta ärsykettä. Tällä ohjelmalla pääsee hyvin purjehtimaan kohti MET-tyyppistä treenausta, ellei oma hapenottokyky ja kropan hallinta stabiliutta ja nopeutta vaativissa liikkeissä ole vielä kohdillaan. Tällä myös laajennetaan toistoskaalaa ja pyritään osoittamaan, että etureisi voi jopa suorastaan nauttia (näin kasvumielessä) yli 20 toiston sarjoista.

 

Kaikki lihasryhmät tulevat tässä kaksi kertaa viikossa läpi. Kerran lyhyillä sarjoilla, toisella pidemmillä ja osittain kehonpainoliikkeillä. Tämä tasaa kaikille lihaksille jakautuvan volyymin suht tasalle. Omalla kohdalla se tarkoitti volyymin jonkinasteista lisäystä käsille ja puolestaan huomattaa vähennystä takareisille. Tämä on ihan hyvä, sillä takareidet kaipaavat varmasti välillä huilia, kun taas kädet joutavat paiskimaan hommia.

 

 

Pohkeet ja vatsat, sekä pakarat näin naisnäkökulmasta, puuttuvat ohjelmasta kokonaan. Kokonaisvolyymin kasvua uhmaten lisäsin ne mukaan ohjelmaa. Vatsat teen jumppapallolla tai kehonpainolla, joten niiden pikainen ylläpitojumppa kaksi kertaa viikkoon ei toivottavasti ole kuilun yli törkkäävä tekijä. Pohkeet eivät myöskään ole varsinaiset hermostonnakertajat, joten uskaltaudun niitäkin pari kertaa treenikierrossa jumppaamaan.

 

Pakaraliikkeiden puuttuminen onkin sitten suurempi dilemma. Se kun lagaa itselläni ja kovasti. Pyrin näin alkuun tekemään kaikki jalkaliikkeet pakaraa ajatellen, ja tuumaan myöhemmin, uskaltaisiko pienellä kehonpainopumpilla ottaa mukaan jotain kiertoharjoitusta….edes ihan…tiedättekös…sellaista pienen pientä…..

 

Kas niin, ei siinä mennyt kauaa 🙂 Nyt painakaa puolestani sitä ruksia ja painukaa matkoihinne, niin teen minäkin!